Yleistä onginnasta

Mato-onginta on lähes kaikille tuttua puuhaa joko omasta lapsuudesta tai aikuisena omien lapsien kanssa. Aktiivisia kalastuksenharrastajia lukuun ottamatta ihmiset aikuisiällä ja ilman jälkikasvua harvemmin tulevat lähteneeksi ongelle. Se on vähän sääli, sillä onginta on terapeuttista puuhaa. Siinä arjen kiireet unohtuvat, kun tuijottelee kohoa ja odottaa sen pompahtavan tai kerrassaan syöksyvän pinnan alle.

Onginta on toki muutakin kuin perinteistä mato-ongintaa. Rannikkoalueen siianonginnasta on siian yleistymisen myötä tullut huomattavan suosittua kansanhuvia ja toisaalta aktiiviharrastajat ovat löytäneet hauen täkyonginnan, erityisesti talvionginnan. Hauen täkykalastuksesta on kerrottu laajemmin [tässä artikkelissa: hauen täkykalastus].

Kalastuspaikat ja -sesongit

Ongintasesonki merellä alkaa siian pohjaonginnalla heti kun jäätilanne vähänkin antaa myöden. Tosiasiassa siikaa voi onkia jäältäkin, mutta pääasiassa siikaonkijat aloittavat kautensa avovesissä. Kun siikavavan merkkikelloa käyvät kilisyttämässä särjet ja ahvenet, siikakausi on käytännössä ohi.

Siikaa tulee tyypillisesti paikoilta, joissa vettä on 2–5 metriä. Vaikka syvemmistä rannoista saadaan siikaa verkoilla, pohjaongella niitä ei juurikaan tahdo saada. Kalat todennäköisesti ovat näissä paikoissa lähinnä läpikulkumatkalla, kun matalissa vesissä ne nimenomaan syövät pohjaeläimiä, kuten sukasmatoja, pieniä hieta- ja liejutokkoja ja muun muassa silakan mätiä. Ja sitä kautta myös onkijan syötin.

Mato-ongintakausi alkaa osittain jo ennen kuin siikakausi loppuu. Erityisesti aikaisin jokiin kudulle nousevia säyneitä tavoitellaan mato-ongella huhtikuun loppupuolelta alkaen. Kevätaika joenrannalla onkin mato-onkijalle mielenkiintoista aikaa, kun joessa voi olla isoja säyneitä, turpia, särkiä, lahnoja, toutaimia… Kutuajan jälkeenkin joissa on kaloja, mutta varsinkin suuret säyneet ja lahnat hakeutuvat isompiin vesiin. Ison turvan voi sen sijaan saada kesällä varsin matalastakin joesta.

Kudun jälkeen hyviä paikkoja ovat jokisuistot ja mitä pidemmälle kesä etenee, sen laajemmalle kalat leviävät. Perusonkijan kausi loppuu yleensä silloin kun kesä alkaa olla lopuillaan, sillä mitä viileämmäksi kelit menevät sitä tylsempää on kököttää paikallaan, ja usein saaliitkin alkavat heiketä kelien viiletessä.

Kalastusluvat

Onginta on suosittua siitäkin syystä, ettei onkija pääsääntöisesti tarvitse mitään erillisiä lupia. Onginta järvillä ja merellä on siis samanlainen jokamiehenoikeus kuin vaikka sienestys tai marjastus. Kunhan ei toisen rannassa tai laiturissa ongi, käytännössä voi onkia melkein missä vain. Lohikalapitoisissa virtavesissä kalastamiseen tarvitaan kuitenkin useimmiten erillinen lupa, ja onginta luonnollisella syötillä on yleensä kokonaan kiellettyä.

Virtaveden ja sitä koskevan kalastusoikeuden tulkinta on monesti vaikeaa. Sen vuoksi on hyvä, että monissa erillislupakohteissa on selkeät sävelet sille, mikä alue on sallittua ja mikä ei. Esimerkiksi Helsingin suositulla Vanhankaupunginkoskella on koskialueelle oma lupansa, joka koskee viehe- ja perhokalastusta, kun taas suvantoalueelle myydään erillisiä lupia, joilla voi kalastaa myös onkien. Samoin Aurajoella Turussa on Halistenkosken erillislupa-alue, johon on ostettava lupa ja jossa ei saa onkia. Kosken alapuolella on selkeät kyltit, mistä vapaa kalastusalue alkaa.

Jos kalastuslupakäytäntö tietyssä paikassa tuntuu epäselvältä, on melkeinpä helpointa kokeilla Googlella, josko asiasta löytyy virallista tietoa tai edes keskusteluketju. Myös paikalliset ryhmät esimerkiksi Facebookissa saattavat antaa vastauksen lupakysymyksiin.

Kalastustavat ja -välineet

Mato-onginta on monesta syystä suosittu harrastus. Ongella saa aika helposti kalaa, se ei pääsääntöisesti tarvitse erillisiä lupia ja kolmanneksi välineet ovat varsin edullisia – jos niin haluaa. Ongintaan, kuten kaikkeen muuhunkin harrastamiseen, saa upotettua loputtomasti rahaa, mutta alkuun pääsee todella pienellä budjetilla.

Suosituin perusonki on varmasti nelimetrinen teleskooppinen lasikuituvapa. Ennen muinoin onkivapa tehtiin itse puusta, eikä sitä nytkään estä mikään (paitsi jos ei ole lupaa kaataa mistään puuta). Puinen onkivapa on kuitenkin työläs ja aika painavakin, sitä on hankalampi kuljettaa eikä nelimetristä puuvapaa varsinkaan jaksa kukaan heilutella. Halvimmillaan nelimetrisen lasikuituongen saa alle viitosella, joten puuongen tekijän vaikuttimena taitaa useammin olla perinteisyys kuin rahansäästö.

Onkilaitteen (siima, koho, paino, koukku) saa halvimmillaan noin eurolla, mutta kympillä saa jo hyvänkin setin onkireissulle. Tärkeää on, että onkilaitteen koho on niin sanottu kilpaonkikoho, jotta se on riittävän herkkä. Suositeltavaa on myös valita pieniä irrallisia haulipainoja yhden ison sijaan, jotta painoa voi säätää helposti kalastettavan syvyyden mukaan. Madot voi kaivaa itse tai jos mielii ostaa valmiin matopurkin, se maksaa suurin piirtein saman kuin hyvä onkilaite.

Itse kalastusvälineiden lisäksi kannattaa hommata koukunirrotin (kuvassa keltainen). Muovinen irrotustikku maksaa pari euroa, ja sillä saa syvälle kitaan juuttuneen koukun irti ilman, että siima katkeaa ja koukku jää kalaan. Koska onkilaitteet ovat niin halpoja, kannattaa kerralla ostaa pari. Jos siima takertuu vaikkapa puuhun, ei kalastus keskeydy euron säästämiseen.

Puntari, mittanauha, veitsi, pihdit, kylmälaukku ja muut oheisvarusteet voi jokainen hankkia tai kantaa matkassaan sen mukaan, aikooko kaloja punnita, mitata ja ottaa ylös.

Harrastuksen kehittyessä voi hankkia herkempiä kohoja, pienempiä koukkuja, parempia siimoja ja tietysti tasokkaampia vapoja. Hiilikuituiset onkivavat maksavat halvimmillaankin 10–20 kertaa sen, mitä lasikuituonki. Siis 50–100 euroa. Mutta hiilikuituonki on niin paljon kevyempi, että varsinkin 6–7 metrin vavassa painoero tuntuu. Satunnaisen onkijan tuskin kannattaa hiilikuitukeppiä ostaa, kun taas vähänkin vakavammin onkivalle satsaus on vielä kohtuullinen.

Myös siikaonkia myydään valmiina, mutta kovin vaivalloista sellaista ei ole itsekään rakentaa. Tarvitaan lyijypaino, leikari, monofiili- tai fluorihiilisiimaa ja koukku. Sekä madot. Siikaonki tosin vaatii tavallisesta onginnasta poiketen heittokelpoisen kelan ja vavan. Käytännössä tavallisen virvelin, joka puolestaan edellyttää kalastonhoitomaksun suorittamista. Katso lisää siianonginnasta.

Syötit ja mäskit

Tavallista mato-ongintaa harrastetaan tavallisella madolla. Niitä löytää kasvimaasta, lehtikompostista, märältä nurmikolta ja joskus ihan kivien alta.

Joillekin kaloille, kuten suutarille ja karpille maissi toimii selvästi matoa paremmin. Onkimisen erikoisliikkeistä saa monenlaisia maustemaisseja, mutta ruokakaupan säilykemaissiakin voi käyttää. Se ei ehkä ole niin tehokasta, eikä pysy yhtä hyvin koukussa, mutta satunnaiselle kalastajalle se sopii. Ja kyse on siis maissinjyvistä, ei kokonaisista pikkumaisseista, joita myös myydään tölkeissä.

Mikäli madot unohtuu ostaa, eikä niitä esimerkiksi kuivuuden takia tahdo löytyä, ensimmäisen kalan voi hyvin saada kärpästä tai heinäsirkkaa käyttäen. Tämän jälkeen saaliskalan silmä toimii hyvänä syöttinä. Muista kuitenkin tappaa saaliskala ennen kuin alat kaivaa silmää sen päästä!

Itse syötin lisäksi kaloja voi houkutella paikalle mäskin avulla. Valmis mäski on jauhoa. Sitä laitetaan erilliseen astiaan, esimerkiksi ämpäriin, johon otetaan pienellä astialla varovasti vettä. Kostuessaan mäski alkaa paakkuuntua, jolloin siitä voidaan muotoilla lumipallon kokoisia palleroita. Pallerot puristetaan tiukaksi, jotta ne eivät hajoa heti. Kun pallot on pyöritelty valmiiksi, ne heitetään kalapaikalle tai virtapaikalla kalapaikan yläpuoliseen virtaan. Vedessä mäskipallot alkavat vähitellen hajota ja vedessä leviävät hiutaleet alkavat houkutella kaloja paikalle.

Kaupoista löytyy monenlaisia mäskejä eri kalalajeille. On perusmäskiä, mansikantuoksuista, karamellisoitua, kalajauholla höystettyä ja niin edelleen. Tavalliseen ongintaan kalastustarvikeliikkeen tai vapaa-ajantavaratalon perusmäski sopii hyvin.

Mäskiä kannattaa sekoittaa vähän kerrallaan, sillä kostutettu mäski ei säily seuraaviin reissuihin. Kuiva jauho sen sijaan säilyy pitkään hyvänä. Mäskin kastelu kannattaa tehdä todella varoen, sillä vettä lirahtaa helposti liikaa ja sen jälkeen jauhoa on lisättävä, jotta mäskipallo pysyy koossa.

Onkijan kalalajit

Melkeinpä minkä tahansa kotimaisen kalalajin voi teoriassa saada onkien. Lohikalojen onkiminen on vähän haastavampaa, sillä jokien lohikalapaikoissa ei yleensä saa onkia ja selkävesiltä niitä on onkien vaikea tavoittaa.

Onkijan peruslajeja ovat erilaiset särkikalat, jotka parhaimmillaan voivat kasvaa useiden kilojen painoisiksi. Mitä isompi kala, sitä viekkaampi se yleensä on ja niitä on tietysti määrällisestikin vähemmän, joten tavalliseen onkeen harvoin suurkalaa tarttuu sattumalta. Ja sitten kun useamman kilon painoinen kala onkeen tarttuu, sen saaminen vaatii välineiltä kestävyyttä ja onkijalta taitoa. Vähän nirhautunut siima saattaa helposti katketa, varsinkin jos kala pääsee vetämään siiman vesikasveihin.

Särkikalojen lisäksi vesissämme ui monenlaisia pikkukaloja, joita voi saada matalista rantavesistä tai kivenkoloista. Lajikalastajat varsinkin harrastavat lirkkimistä eli pienten kalojen onkimista lyhyellä vavalla ja kohottomalla onkilaitteella. Usein lirkkimistä harrastetaan vieläpä pimeässä, otsalampulla pohjaa valaisten. Lirkkiminen vaatii vähän perehtymistä ja todella kevyet välineet sekä pienet koukut. Mutta syysiltana kun kahlailee rantoja otsalampun valossa, voi todella yllättyä mitä kaikkea siellä näkyy. Tyypillisiä lirkkijän lajeja ovat kivisimput, hieta-, musta- ja mustatäplätökot, kivennuoliaiset, kivinilkat, mudut ja monet muut tavallisella ongella tuntemattomaksi jäävät lajit.

Kotoperäisten lajien lisäksi moniin lampiin on istutettu luvalla tai luvatta vieraslajeja, jotka tarjoavat uudenlaisia mielenkiintoisia onkikokemuksia. Esimerkiksi allikkosalakkaa, hopearuutanaa ja aurinkoahventa löytyy monista paikoista. Erityisesti aurinkoahven on haitallinen vieraslaji, joiden onkimista ei tarvitse säästellä. Päinvastoin, niiden poisto luonnonvesistä on pelkästään eduksi.

Katso lisää täältä: Vinkit onkimiseen, Siianonginnan ABC.

Kirjoittaja Niko Satto on aktiivinen hauenkalastaja ja fongaaja. Niko on toimittajana Kalastajan Radiossa ja hänen kirjoittamia juttuja voi lukea myös kalastusalan lehdistä. Nikon intohimona on vanhat vieheet ja vehkeet.