Kalapaikkojen kartoittaminen

Jotta kaloja voisi saada, pitää kalastaa alueella missä kaloja on. Ja sanotaan että 80 prosenttia kaloista on 20 prosentilla vesialueesta, isoilla vesistöillä suhde-ero voi olla vielä suurempi. Miten tuolle kalapaikalle sitten voisi osua?

Kalapaikan etsiminen

Kalastuksessa kalapaikan, eli syövien kalojen löytäminen on aina ensisijaisen tärkeää. Paraskaan ihmeviehe tai hienoin uittokikka eivät auta, jos paikalla ei ole kalaa.

Kala onneksi on varsin yksinkertainen otus, joka toteuttaa sisäänrakennettua toimintaohjettaan mukisematta. Eli hakeutuu kaikissa olosuhteissa mahdollisimman optimaaliseen olosuhteeseen, oli se sitten lisääntyminen, ruokailu tai lepo. Kalastajan kannattaa siis suhtautua haasteeseen siten, että yksikään kala ei ole sattumalta siellä missä se oli, vaan se on hakeutunut sinne jostain syystä. Ja koska kalat ovat koodattu samalla tavalla, voi jokaisesta kalakontaktista oppia jotain ja paikalla saattaa olla myös muita kaloja.

Todellisuudessa varsinkin petokalat ovat kuitenkin alituisessa, hitaassa liikkeessä etsien optimaalista olosuhdetta. Esimerkiksi tuuli kerää kaloja tietylle alueelle, mutta tuulen muuttaessa suuntaansa lumous särkyy ja kalat kaikkoavat muualle. Vertauksena voisi käyttää vaikka kaupungin toria. Aina siellä joku seuraavaa bussia odottaa, mutta ruuhka-aikaan ihmisiä on paljon enemmän. Puhumattakaan siitä, kun Suomi voittaa mestaruuden. Väki- tai tässä tilanteessa kalamäärän ennustamisessa muuttujien tiedostaminen on avainasemassa.

Valo, lämpö ja ravinto

Isossa kuvassa kalan käytöstä ohjaavat etupäässä valon ja lämmön määrä ja ravinto. Tämä ei vielä kalastajaa paljoa auta, sillä tällä rajauksella alueet ovat toivottoman laajoja. Esimerkiksi ahven hakeutuu loppukesästä selkävesien karikoiden tuntumaan, mutta tällaisia paikkoja voi olla näköpiirissä vaikka kuinka monta, joista suurin osa on kuitenkin aivan tyhjiä.

Olosuhdemuuttujat

Mikä tekee yhdestä karikosta kalapaikan ja toisesta vain ohiajettavan karikon? Aina tähän ei vastausta löydy, sillä muuttujia ei pystytä tunnistamaan. Tuulet, virtaukset, pohjan muoto ja rakenne ainakin vaikuttavat kalojen sijoittumiseen. Virtaukset kuljettavat ravintoa, tuuli luo otolliset olosuhteet saalistaa, erityyppinen pohja tarjoaa suojaa erilaiselle ravinnolle ja lopulta sopivan syvyysvyöhykkeen laajuus vaikuttaa siihen kuinka isolle määrälle kaloja paikalla on tilaa. Loivasti syvenevä ja polveileva, syvän veden äärellä oleva karikko esimerkiksi on usein parempi kuin keskellä syvää selkää jäävä kalliokupo tai keskelle laajaa matalaa sijoittuva kivikko.

Tuuli saa veden liikkumaan, ja saaret, niemet ja vedenalaiset harjanteet ohjaavat virtauksia. Jos esimerkin karikko siis sijoittuu vielä ison saaren, tai pohjanmuodon kärkeen, on ahvenenkalastaja jo kokeilemisen arvoisella paikalla. Ja mitä pidempään tuulet jatkuvat samansuuntaisina, sitä enemmän kaloja paikalle kerääntyy.

Kalapaikan tunnistaminen

Onnistunut kalastus on siis erilaisten muuttujien tulkitsemista ja ajoitusta – sekä tietysti kokemusta. Veneellä liikkuva kalastaja pääsee vaihtamaan paikkaa, ja tilannetta vertaamalla voi tehdä johtopäätöksiä eväkkäiden ailahteluista. On loogista, että hyvältä paikalta tulee enemmän kalaa kuin huonolta, mutta saaliissa on suurta päiväkohtaista vaihtelua. Hyvä paikka antaa huonollakin syönnillä jotain, ja hyvällä syönnillä myös huonosta paikasta voi kalan tai pari saada.

Varsinkin vierailla vesillä kalapaikkaa joutuu etsimään käymällä sopivan näköisiä paikkoja läpi. Keskipäivän hiljaisina tunteina pari tärppiä antanut paikka voi hyvinkin antaa enemmän kalaa kun paikalla poikkeaa illansuussa tai toisella kerralla. Paikan potentiaalia tulisi siis arvioida vertaamalla sitä muihin samana päivänä kalastettuihin paikkoihin, ei niinkään toiveeseen hyvästä saaliista. Ja mitä enemmän tällaisia paikkoja tietää, sitä paremmat mahdollisuudet on saada kalaa.

Veneestä kalastavan kalapaikat

Ahven

Ahven on, varsinkin kesäaikaan vikkelä liikkeissään ja niitä voi löytää monenlaisista paikoista. Kesäaikaan karikot, pakat ja vedenalaiset niemekkeet ovat hyviä paikkoja aloittaa, varsinkin jos alueella on sopivan kokoista saaliskalaa.

Tyypillistä on, että parvet seilaavat alueella edestakaisin, ja kaloja joutuu etsimään alituiseen. Kauaksi ne eivät lähde, mutta heittosuuntaa kannattaa vaihdella. Jigien lisäksi erilaiset lippahärvelit, räminävaaput ja muut välivesivieheet ovat pakollisia varusteita. Usein ahvenet kyllästyvät jigeihin nopeasti, mutta iskevät halulla erilaisiin päriseviin ja suriseviin, pohjan yläpuolella uitettuihin vieheisiin. Aktiivinen ahven kruisailee usein hiukan pohjan yläpuolella ja nousee hanakasti korkeallakin yläpuolellaan kulkevaan vieheeseen. Älä siis epäröi kokeilla esimerkiksi bladebaitteja vaikka paikalla olisi vettä useampi metri.

Ahvenenkalastajan kannattaa myös seurata lintuja ja veden pintaa. Ahven saalistaa mielellään aivan pinnan tuntumassa, ja toisinaan parven voi paikallistaa ihan silmällä katsomalla, tai kuuntelemalla. Plopsahdukset ja kiivaat pulahdukset tarkoittavat että jossain lähellä on ahvenia ajamassa pikkukaloja, ja selillä veteen hakkaavat tiirat ja lokit ovat osilla ahventen pintaan ajamaa kuoreparvea harventamassa. Yleensä tällaisen lokkihakkuun alapuolelta löytyy myös syövä ahvenparvi.

Vesien viiletessä ahven vetäytyy syvemmälle, ja joissakin vesissä sitä joutuu kalastamaan jopa 10-15 metrin syvyydestä. Pakat, vedenalaiset niemekkeet ja syvien juonteiden perät ovat paikkoja, mistä ahventa kannattaa kylmän veden aikaan etsiä. Mitä ylempää penkasta ahven syksyllä löytyy, sitä paremmalla syönnillä se usein on.

Hauki

Haukia löytyy, varsinkin ahvenparvien seasta välillä liiankin kanssa, ja se viihtyykin samantyylisillä paikoilla.

Haukipaikkana kaislikko on klassikko, ja yhden hauen voi saada lähes mistä vaan. Mutta jos keskitytään etsimään paikkoja, missä rakkaita luuneniämme olisi enemmän, kannattaa keskittyä sellaisiin alueisiin, missä kasvustovyöhyke on mahdollisimman leveä. Alueilla, missä ruovikkoa on silmänkantamattomiin, kannattaa kalastus keskittää poikkeaviin kohtiin. Ruovikossa olevat poukamat, niemekkeet ja harvemman kasvuston alueet ovat usein kalapaikkoja, lumpeita ja pinnan alla kasvavia vitaikkoja unohtamatta. Paras kalapaikka voi jäädä selän taakse, jos kalastetaan pelkkää näkyvän kasvuston reunaa.

Hauenkalastuksessa tuulella on iso merkitys. Hauki hakeutuu mielellään tuulen alle, tai tuulen jättökohtiin, eli tuulen suuntaisille hiukan katveeseen jääville alueille.

Kesällä myös karikot ovat hyvää haukimaastoa, ja varsinkin syvän veden tuntumaan jääviltä karikoilta on parempi mahdollisuus yhyttää myös raavaampi suurpeto.

Suurhauet elelevät yleensä yksikseen, mutta usein niitä on samalla alueella silti enemmän kuin yksi. Harvassa liemessä ne kuitenkin syvemmissä vesissä ovat, ollen lähinnä uistelijoiden ja täsmäkalastajien riistaa.

Kuha

Kuha kutee 1-3 metrin syvyisille kivikoille tai muille kovan pohjan alueille touko-kesäkuun taitteessa. Kudun jälkeen niitä tavoittaa kutualueiden liepeiltä ja vuolteista. Kesäkuun lyhyet yöt ovat kuhanjigaajan aikaa, ja järvien vuolteista voi tavoittaa hanakasti syöviä kuhia suuria määriä. Päivisin näiltäpaikoilta tulee tyypillisesti yksi tai kaksi varovaista ärppiä, mutta kun paikalla palaa auringon laskettua, on käynnissä varsinainen kuhajuhla.

Vuolteissa riesana on yleensä louhikkoinen pohja, ja jigikalastajan rasia voi keventyä ikävästi. Oikeiden heittokulmien opettelu ja hyvä siimakontrolli vähentää kalustotappioita, mutta oppirahat voivat olla karvaita.

Kesän edetessä kuha siirtyy selille ja heinäkuu on perinteistä kuhanuisteluaikaa. Jigilläkin kaloja saa, mutta varsinkin hämärän aikaan kalat nousevat pinnan tuntumaan, mistä niitä saa paremmin uistelemalla.

Kalastus kannattaa keskittää sopivien pakkojen ja penkkojen tuntumaan. Kuhien vaellus on lähinnä pystysuuntaista. Päivät kuhat viettävät pohjan tuntumassa ja yöt välivedessä siinä lähistöllä. Tuulet ohjailevat kaloja ja tuulten kääntyessä kalaa löytyykin vastarannan penkoista ja pakoilta.

Kesän edetessä pystysuuntainen liike vähenee, ja kuha painuu pikkuhiljaa syvemmälle. Hyviä saaliita voi saada vielä lokakuussakin, mutta syvemmät paikat toimivat paremmin.

Rannaltakalastajan kalapaikat

Rannalta kalastavalle kalapaikat ovat paljon harvemmassa, ja usein päädytään kalastamaan siellä mihin päästään. Hiekkapohjaiset uimarannat ovat hyviä pakkoja heittoharjoitteluun, mutta tärppiä niistä saa odotella ja usein uimarannoilla kalastus on kiellettyä koukkuvaaran takia. Siltojen alustat ja vuolteet, niemenkärjet ja kaislikkojen aukot ovat hyviä heittopaikkoja, ja varsinkin jos vesi virtaa, voi rannaltakalastajakin saada hyvin saaliita.

Veneettömän kalastajan kannattaa vierailla myös koskikalastuskohteissa ja muissa istuta ja ongi-vesissä. Virtavesissä heittotaidon pitää olla kunnossa, mutta varsinkin pienemmät paikat ovat helpommin hallittavan kokoisia, kuin rannattoman selän reunat. Virtavesiin suunnatessa, muista erityisluvat.

Laiturit, satama-alueet ja muut ihmisen veteen asettamat rakenteet ovat usein myös kalapaikkoja. Liikkumista voi olla rajoitettu ja vedessä on usein kaikenlaista köyttä ja seivästä, mutta laiturien ja tolppien varjoissa lymyilee myös kaloja. Urbaani ”katukalastus” on vaivatonta ja jännittävää. Kalaan voi poiketa vaikka vartiksi, eikä sen kummempia varusteita välttämättä tarvita. Taskuun pihdit ja rasiallinen vieheitä, ja puolen tunnin pako arjesta voi olla virkistävä kokemus, verenpainekin laskee.

Oma lukunsa ovat metsälammet. Kartalta voi valita sopivan järven, laitaa jalkaan kumisaappaat ja pakata reppuun hyvät eväät, ja lähteä rantoja kiertelemään. Saaliina on etupäässä haukia ja ahvenia, mutta varsinkin ahvenet voivat olla isojakin. Kunhan välttää kulkemasta pihapiireissä, ei lampikalastuksessa juuri rajoituksia ole. Parhaimmillaan homma on kiireetöntä kuljeskelua, kalastelua, kahvinkeittoa ja tulistelua asumattoman metsälammen rannalla. (Muista, että tulenteko vaatii maanomistajan luvan.)

Pakkiin kannattaa varata perinteisten uistinten lisäksi ainakin muutama ruohosuojattu uistin ja pintauistin. Pinnassa pulputtava popperi saa metsälampien hauet usein raivon partaalle, ja pintauistimella voi kalastaa myös paikat missä vedessä on puita tai muuta rytöä.

Työ palkitaan

Mutkat oiottuna kalastus on teorioiden kehittelyä ja niiden testaamista: ”Jos minä olisin kala, niin olisin kyllä tuolla”, ja sitten vaan sinne. Ensimmäinen kala on aina vaikein, mutta kokemuksen karttuessa osumatarkkuus paranee. Konkarit saavat homman näyttämään helpolta, mutta kannattaa muistaa, että heillä on takana kenties vuosikymmenten kokemus kalastuksesta. Ja edelleen, välillä hekin palaavat vesiltä ilman saalista.

Heille on kokemuksen myötä syntynyt käsitys kalojen käyttäytymisesta ja kartalta löytyy myös iso joukko kalapaikkoja. On eri asia jaa tutulle paikalle, kuin aloittaa aivan puhtaalta pöydältä.

Kaikuluotaimista on iso apu sopivan paikan ja itse kalojenkin etsimisessä, ja jos mahdollista kannattaa tupata itsensä jonkun kokeneemman mukaan. Päivä sepän apulaisena opettaa takomisesta enemmän, kuin viikko yksin tuhdaten.

Kalastus on jännittävä ja palkitseva harrastus, jossa vaarana on, että koukkuun jääkin kalastaja. Myös kuvainnollisesti. Kaikkea lajista ei voi oppia kukaan, ja aina välillä kala jää saamatta. Mutta varmaa on, että lopulta yritys palkitaan.

Tutustu kalastajan karttoihin täältä.

 

Jutun kirjoittaja Teemu Kosken lempikaloja ovat hauki, kuha ja ahven. Hänen mielestä jokainen kalareissu on seikkailu ja kalastus tarjoaa loputtomasti haasteita ja avoimia kysymyksiä, mutta myös onnistumisia. Teemun kalastuksessa isossa roolissa on elektroniikka ja myös uusien vesien kartoittaminen. Teemu kirjoittaa myös moniin kalastusalan lehtiin.